Muut ovat löytäneet tai löytämässä suuntansa, itse vain hajoan

Kuten aiemmin olen kirjoitellut, opiskeluista valmistuminen jo häämöttää. Aiempien tunteiden rinnalle ja osan tilalle on tullut eräänlainen sekavuus, ehkä jopa toivottomuus. Lienee monelle monelle valmistuvalle tuttu tunne, kun pitäisi tavalla astua aikuisten maailmaan.

Niinpä niin, aikuisten maailmaan. Pitäisi sielläkin olla jo pikkuhiljaa.

Parinkympin iästähän puhutaan sellaisena ikänä, kun haetaan omaa suuntaa ja paikkaa maailmassa, ja sitten alkaa vähitellen muotoutumaan. Omalla kohdallani olen lähinnä huomannut, että muilla alkavat kuviot olla jo selvät elämän suhteen: työ/ammattikuviot, avioliitto, perheenlisäystä, omistusasunto ja muuta vastaavaa. Ei ehkä aivan kaikkia kerralla, mutta vähintään yhtä ellei kahtakin. Eivät näy kaikki auvoa aina ole, mutta onpahan jotain.

Itse olen parinkympin sillä puolella, joka on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Taitaa tämä ikähaarukka olla juurikin tuo, jolloin monella alkavat nämä kuviot selviytyä päänupissa ja ihan konkreettisestikin. Näin ei taida olla minun kohdallani; itselläni tuntuu paketti alkavan vain halkeilla henkisellä tasolla pahemmin tässä kohtaa. Jatkuvat muistutukset siitä, kuinka auttamattoman jäljessä olen kaikesta ja kaikista muista pusertavat päätäni kuin mikäkin ruuvipenkki. Eräänä päivänä luin lehtijutunkin, missä henkilö puhui toipumisestaan päihdeongelmasta ja kuinka nyt pyörittää oma yritystään, on vielä äitikin. Sattumoisin minun ikäisenikin, vaikka eri sukupuolta onkin.

Joo, eivät todellakaan kaikki selviä tuollaisesta elämäntyylistä voittajina ja siksi niitä lienee hyvä tuoda esille, mutta tällaisetkin selviytymistarinat toimivat minulle muistutuksena siitä, kuinka muilla hommat alkavat olla jo kasassa ja isommat ongelmat tässä iässä, olivat taustat ja niiden sisältämät haasteet mitä tahansa.

"Ajatukset pois toisiin vertailusta, älä selaa somea"

Niinhän sitä ajattelisi ja toivoisi, mutta kyllä sitä muistutusta tulee ilman someakin. Eipä tällaisena ihmispersoonana pysty olemaan vertailematta, vaikka kuinka yrittää. Ja kyllä, tiedossa on kuinka pinnan alle voi peittyä vaikka ja mitä niin somessa kuin ihan kasvotustenkin. En vain millään tapaa osaa nähdä itseäni ja omaa osaamistani mitenkään arvokkaana. Jos sellaista edes on.

No mutta niin, onhan se tutkinto valmistumassa, eikös niin? Totta tuokin tietysti, mutta enpä aineope-opintokokonaisuutta miettiessäni tajunnut, että pitäisi niitä sijaisuuksiakin tehdä, että saa jalkaa oven väliin vakinaisten virkojen kannalta. Suhteethan ovat työssä kuin työssä kultaakin arvokkaampia, tuntuu näin olevan kaikkien korkeakoulutustenkin kohdalla, pl. lääkis missä nyt aina riittää töitä.

Ja toiseksi, tunnen olevani täysin taidoton noissakin hommissa ja tarjolla on paljon parempiakin tyyppejä; miksi minä yrittäisin? Tuntuu siltä, että en minä osaa käytännössä yhtään mitään, tai edes mitään sellaista, millä olisi merkitystä. En tiedä onko tämä minun juttuni sittenkään, vaikka positiivisia kokemuksia opettamiseen liittyen on ollut. Kai tutkinnolla muutakin tehdä voisi, mutta uskoni on vähissä sen suhteen.

Tunnen itseni vain luovuttajaksi, jos lähtisin tämän päälle jotain toista opiskelemaan. Siinä samalla muut painavat pitkää uraa yhdellä alalla, jonka osasivat valita kerralla oikein.

Melkein näen jo silmissäni sen, kun oma elämäni on yhtä kurjuutta, kun taas muualla menee hyvin. Ei raha kaikkea sitä onnea tuo, mutta kyllä se vaikuttaa elämään väistämättä.

Olen vain niin turhautunut siihen, miten pahasti voin epäonnistua, vaikka periaatteessa kaikki on mennyt hyvin. Tuli suoraan sanoen pieni kyynel tuota äskeistä lausetta kirjoittaessa. Noh, elämä on ja pakko jaksaa, tiedä sitten kuinka kauan. Tuntuu vain niin vaikealta nähdä omalla kohdallani missään hyvää tai mahdollisuuksia uhkakuvien sijaan. Viis siitä mitä Suomessa tai maailmalla tapahtuu politiikassa jne., minä olen tilanteeseeni syypää.

Pahoittelut tästäkin tekstiseinästä.