Mitäpä tässä oikein tekisi enää...

Tuli tässä vähän kirjoitettua ajatuksia; jäsentely-yrityksistäni huolimatta hyvin pitkälti ajatuksenvirtaa. En hae tässä mitään suoraa ratkaisua asioihin, koska eihän näihin mitään yksiselitteistä ratkaisua ole. Pikemminkin halusin vain vähän kirjoittaa ja jakaa tuntojani, niin sekavia kuin ne ovatkin. Arvostan tietysti, jos joillain on omia näkökulmia tai kokemuksia jaettavana.

27 vuotta tulossa tänä vuonna mittariin. Tunteet siitä, että olen täysin kussut omiin muroihini elämän suhteen ovat vahvistuneet todella kovasti. Olen loppupuolella huuhaahumanisti-maisterintutkinnossa (Kieliasiantuntija, lisäksi aineenopettajan opinnot englannin pätevyydellä), jolla ei kovinkaan varmaa työllistymistä ole juurikaan tiedossa ja palkkakin korkeakoulukoulutukseksi on verrattain matala. Olihan tässä mielessä täydentää tutkintoa toisella opetettavalla aineella vielä ensi lukuvuonna, mutta niin. Tuntuu kuin olisin tuhlannut ainoan opintotuellisen opiskelumahdollisuuteni tutkintoon, jolla ei ole tulevaisuutta. Kieltämättä täällä olleet ammatti/opiskelulangat ovat vahvistaneet tunnetta siitä, että olen aina ollut kiinnostunut vääristä asioista.

Tunnen oman tutkintoni ja ennen kaikkea osaamiseni todella arvottomaksi IT-, kauppis- ja insinöörikoulutuksiin tai ylipäätään mihinkään matematiikkaan liittyvään verrattuna. Peruskoulu- ja lukioaikana matematiikka ei oikeen sujunut, mutta näin vanhempana asian periongelmana tuntui olevan lähinnä opiskelun ja vaivannäön puute kuin mikään varsinainen oppimisongelma. Suurena vaikutteena toki oli 8-luokalle asti jatkunut henkinen kiusaaminen, joka vaikutti tosi paljon opiskelumotivaatiooni, mutta sekin tuntuu tekosyyltä. Olen muutenkin ollut ainainen alisuoriutuja syystä jos toisestakin.

Noh elämä on valintoja ja tähän tutkintoon aikanaan hakiessa tuntui oikealta, alkanut nyt sekin arveluttaa. Ja nyt vielä jokin tekoälykin alkanut sekoittaa työmarkkinapakkaa.

Päämotivaationa tutkinnon loppuunsaattamiselle on tässä kohtaa ollut se, että tänä lukuvuonna valmistuessani voin vielä saada opintolainahyvityksen (korkojen kanssa tällä hetkellä noin 13k). Eihän tuo kaiketi aivan mahdoton määrä lainaa ole, mutta enpä ole sitäkään oikeen mihinkään sijoittanut (osakkeet jne) järjestelmäkameran ostoa lukuunottamatta, kuten moni ilmeisesti tekee. Olen rahankäyttäjänä tarkka, mutta kaikenlainen sijoittaminen on tuntunut itselleni todella vieraalta. Noh, näillä mennään.

Takana on taas vähän parempaa kautta, jolloin nämä mainitsemani asiat ovat olleet mielessä, mutta toisaalta ne eivät ole ahdistaneet samalla tavalla kuin nyt. Joka kerta tämän ahdistuksen tunteen laukaisevat toisten ihmiset sanomat asiat, jotka suorasti tai epäsuorasti saavat minut miettimään ja lopulta tuntemaan oloni todella kurjaksi. Viimeisin esimerkki tästä oli se, kun olin viime yön töissä ja eräs tuttava töissä oli puhellut siitä, kuinka hankalaa opettajahommissa on määräaikaisuuspainotteisuuden ja kovan kilpailun takia, mikä toki on totta ja olen sen sinänsä tiedostanut. Lisätään tähän vielä se, että en ole juurikaan sijaisuuksia opiskeluaikana tehnyt niin alkaa tuntua siltä, että ei tässä mitään toivoa uran suhteen ole. Samalla kaverit puhelevat palkankorotuksistaan ja työetuuksista.

Onhan minulla töitä, mutta sekin matalapalkka-alalla, jonka luonne ei pidemmän päälle tunnu minun jutultani. Mielessäni oli tehdä osa-aikaisten työtuntien ohessa opettajan sijaisuuksia, mutta tässäkin varmasti tulee olemaan omat haasteensa aikataulullisesti.

Aiemmin parisuhteen puute on ollut iso kolaus itsetunnolleni, mutta viime aikoina olen tuntenut päänuppini niin rikkinäisen oloiseksi, että en voisi mitenkään kuvitella tässä tilanteessa mitään parisuhdetta. Ei tuosta tulisi mitään, ja vaikka olen ulkoisesti varsin puhelias ja huumoripainotteinen tyyppi, en kokisi olevani kovinkaan hyvää seuraa kenellekään tällä hetkellä.

Onhan minulla kavereita ja tuttavia, mutta kaikilla on omat juttunsa ja elämänsä; miksi minä pilaisin tunnelmaa omilla jutuillani? Olen kuulevana korvana ollut monelle heidän huoltensa suhteen ja olen yleisesti varsin pidetty työ- ja kaveriporukoissa, mutta niin, heillä on tärkeämpiäkin asioita. Jotenkin tämäkin asia tuntuu siltä, että siitä puhuminen auttaa vain hetkellisesti.

Minkäänlainen päihteidenkäyttö tilanteeni ja olon helpottamiseksi tuntuu suoraan sanoen vastenmieliseltä. Sen sijaan tällaisina synkkinä kausina tavakseni on tullut lukea Surunauha-järjestön julkaisemia kirjoituksia, ikäänkuin itsemurha-ajatuksia ehkäistäkseni. Sydäntäni särkee ajatus siitä, mitä minun poislähtöni saisi aikaan läheisissäni ja kavereissani, mutta erityisesti kummityttöni kohdalla. Juuri tuossa joulunaikaan kotikunnassa käydessäni kummityttöni oli äidilleen (isoveljeni vaimo) todennut, että oli unohtanut halata kummisetäänsä vanhemmillani käydessään, ja kävinkin sitten isoveljeni tykönä, jossa heti sisään astellessani kummityttö oli ravannut minua halaamaan. Hän vielä halasi minua siinäkin, kun olin lähtemässä pois. Näen kummityttöäni varsin vähän kun asun toisella paikkakunnalla, joten näinkin vahva reaktio yllätti minut tyystin.

Toisaalta, en tiedä miksi minun pitää sietää kurjaa oloa ja ajatuksia siksi, että muille ei tulisi paha mieli tai kurja olla. Nämä ajatukset ovat myös purkautuneet siten, että esim. eräänä aamuyönä löin itkuspäissäni reiteni mustelmille, kun tunsin niin vahvaa vihaa itseäni kohtaan.

Puhun kurjista ajatuksistani usein äitini kanssa ja olen kotopuoleen muutenkin paljon yhteydessä. Usein tämä puhuminen saa ajatukset hälvenemään, mutta ne tulevat aina takaisin, enkä koe voivani vaivata etenkään äitiäni näillä asioilla jatkuvasti, varsinkin vanhempieni meneillään olevasta avioerosta johtuen. Olen heiltä muutenkin saanut kaikenlaista tukea opiskeluideni aikana, enkä haluaisi olla enää taakkana. Toisenlaisena lääkkeenä olen yrittänyt treenata ja harrastaa mieluisia asioita, mutta jotenkin niidenkin tuoma hyvä fiilis ja ilo kärsivät näiden ajatusten johdosta.

Olisi hieno olla hyödyksi muille ja yhteiskunnalle, mutta koen että ei minulla ole mitään tarjottavaa. Tunneälyä ja -ymmärrystä on karttunut matkan varrella, mutta eipä sillä ketään elätetä. On mielessäni käynyt mahdollisesti opiskella jotain muutakin tulevaisuudessa, mutta pitäisi elämässä töitäkin tehdä eikä vain opiskella.

Tämmöistä tällä kertaa. Päässä on yksinkertaisesti niin paljon kaikkia ajatuksia, että siitä on vaikea muodostaa selkeitä kokonaisuuksia. TLDR: tunnen itseni epäonnistujaksi, joka on pilannut oman tulevaisuutensa.

Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea loppuun.